EVA K.: Montako yötä vielä....

Yksi joulun ihmeistä lienee se, että jossain vaiheessa joulutunnelma tulee, vaikka ei sitä aina jaksaisi uskoa. Minulle se tuli tänä iltana, kun aloin paketoida kääröjäni pukinkonttiin ja laitoin taustalle soimaan Nana Mouskorin vanhan älppärin. O Tannenbaum, o Tannenbaum; Leise rieselt der Schnee; Süsser die Glocken nie klingen..
Olen joulu- ja koulutohinoiden keskellä miettinyt myös tämän blogin elämää. Nämä muutamat kuukaudet Ylivedon ainoana vetäjänä ovat olleet mielenkiintoisia, mutta silti olen kokenut, että tämä on jokin välivaihe. Vielä ei ole tullut selkeää ajatusta jatkosta -.

Kiitoksia kaikille vierailijoille ja tukijoille! Kommentteja tulee harvoin (kukapa sitä aina jaksaa...), mutta tilasto kertoo kuitenkin, että päivittäisiä kävijöitä on melkoisesti - enemmän kuin osasin ajatellakaan.

Nyt on varmaan itse kullakin joulutauon ja - toivottavasti - akkujen lataamisen aika pitkän pimeän syksyn jälkeen. Toivottavasti minullekin putkahtaa jokin uusi ajatus blogin tulevaisuudesta :)

Kun virtuaalimaailmassa tässä tapaillaan, niin tarjoanpa vielä lopuksi kaikille näitä tryffeleitä, joita eilenillalla monien vuosien tauon jälkeen tekaisin ja asettelin paperinarusta virkkaamaani pieneen koriin.

Joulumieltä! 

P.s. käykää toki joskus kurkistamassa, tapahtuuko täällä mitään...

EVA K.: Oi elämä mitä oletkaan...

Kun viime aikoina on tullut esiteltyä silkki jos toinenkin, niin vaihdetaan tällä kertaa materiaaliksi paperi. Silkkejä on kyllä vieläkin jemmassa, ja ne varmaan putkahtelevat myös blogissa.

Olen etsinyt ja testaillut sopivaa pintaa opinnäytetyöhöni, ja nyt napsahti kaikki kohdalleen :). Näissä versioissa on juuri semmoinen rappiotunnelma (!), joka omaa silmääni viehättää ja antaa työlle niin paljon efektiä, että varsinaisen kuvan ei tarvitse olla kovin ihmeellinen.

Tuo haikea aforismi oli joskus kauan sitten lehdestä leikattuna huoneentauluna yhden työpisteeni seinällä. Alkuperäinen kuva-aihe oli aivan erilainen ja toteutettu kirjontana. Tämä on pikaversio ajatuksesta, joka hymyilytti silloin - ja taitaapa hymyilyttää edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin...

EVA K.: Terveisiä sisäiseltä lapseltani :)

Onneksi meille lapsenmielisille tehdään kalentereita, jotka saa itse kuvittaa. Vaikka olen innokas piirtäjä, niin usein käy näköjään niin, että kuukausi ehtii jo pitkälle, ennen kuin kalenteriini ilmestyy uusi kuva - niin nytkin. Ehdin jo lähes puolet elokuusta katsella valkoista tyhjyyttä, mutta tänään päätin korjata asian.

Yksi tämän kesän kivoista anneista on ollut taidenäyttelyt, joissa olen viettänyt aikaani eri puolilla Suomea. Ja kun on innokkaasti katsellut toisten tekemiä kuvia, alkaa omakin sisäinen lapsi näköjään pyrkiä esille.

Perspektiivi ei ole vahvimpia taitojani, mutta näyttelyissä olen nautiskellut myös siitä, että sen voi unohtaa. Mitä väliä loppujen lopuksi on pakopisteillä, jos armeliaisuuden aurinko kuitenkin hymyilee sekaisemmallekin asemakaavalle?


On kiva kokeilla kaikenlaista. Taitaapa näillä kahdella olla myös jokin tutustumisvaihe menossa - miten suhtautua tuohon tielle tupsahtaneeseen outoon olioon... tai kukapa se siinä hypähtelee...

EVA K.: Nooan arkista - ainakin melkein

Tämän porukan luominen oli lujan takana. Aivoni ovat viime päivien aikana koettaneet raksuttaa aiheita tulevalle kuvakudoskurssille. Yleensä asiassa auttaa, että ottaa värit esille ja alkaa vain tehdä sen kummempia suunnittelematta. Tällä kertaa oikeaa virettä ei meinannut tulla ollenkaan. Olin jo korjaamassa värejä pois, kun napsahti. Siinä siis lisää luotuja, turha yrittää nimetä lajeja.. Kaikilla on kuitenkin neljä jalkaa! Luultavasi tätä luonnosta ei tämmöisenä pysty toteuttamaan, mutta sain nyt ainakin omat lukkoni auki.

Eikös tässä ole jotain kissaeläimeen viittaavaa? Selviä linssiluteen elkeitä, niin mairea hymy että.
Ja sitten luovuuden raadollisempi puoli... leppoisaa sunnuntaita keittiöstäni!